PIMEÄ KAIKU – TAUSTAA

Kirjoitin kirjan, jollaisen itse haluaisin lukea. Mieltäni kalvoi ajatus, olemmeko viimeinen sukupolvi, joka luo ja ajattelee itse kirjallisia teoksia. Mekanismit sille, että ajatustyöstä tehdään kannattamatonta, ovat olemassa. Meille ei makseta ajattelusta, tietoisuuden laajentamisesta, ihmisyyden supervoimista.

Vuoden aikana teosta on luettu hyvin monella tapaa, muun muassa hätähuutona taiteen ja kirjallisuuden puolesta. Pimeä kaiku on nähty ajankuvana, mitä se toki onkin. Teosta on myös luettu “Matrix-kopiona” ja “koneet vastaan ihmiset” asetelmana, joithin palaan myöhemmin. 

Näin alkuun totean teokseen kiteytyvän paljon ajankuvan sanelemaa turhaumaa. Olemme ajautuneet sosiaaliseen ja henkiseen vankilaan, ihmiskokeeseen, ja tuon vankisellin seinät tulevat entistä enemmän iholle. Toisin kuin kapitalismissa, teoksen yhteiskunnassa ei kerry enemmän vapauksia niille kenellä on eniten rikkauksia. Teoksessa sellit muuttuvat ylhäällä entistä pienemmiksi.

Visuaalinen tulva kadottaa alleen paljon alkuperäistä. Keinotekoiset, mallista tuotetut merkitykset, ovat monessa tapauksessa korvanneet alkuperäiset ja etäännyttäneet yhteyden toisiin ihmisiin. Kun todellisuutta peilaavat kontaktit ulkomaailmaan katkeavat, ihminen ei tiedä olevansa vain labrarotta.

Kirjoitusprosessin aikana työskentelin sosiaalisen median ja brändityön parissa muun muassa Yle Areenassa. Otin somen alati muuttuvista lainalaisuuksista käyttööni pienen osan, jota lähdin teoksessa jalostamaan. Kaikki trendit eivät minulle kelvanneet, vaan somealustojen toimintalogiikkaa täytyi ajatella laajemmin. 

Taide pimeyden porttina

Pimeä kaiku nyrjäyttää käsitystä tulevasta ja nykyhetkestä siten, että aikakäsitys hämärtyy. Kuten teoksessa kirjoitan, aikajanat vaihtuvat. Teos voi yhtä hyvin olla kuvaus lähitulevaisuudesta kuin tästä päivästä; miten helppoa meidän olisikaan lipsahtaa teoksen kaltaiseen järjestelmään.

Teoksessa yllättävät teknologiat niin sanotusti yhdistyvät yllättäen. Yhteiskuntaa, Alfaa, ei hallitse yliäly, vaan tekoälyn muoto, joka korostaa tämän hetken lainalaisuuksia. Sinällään järjestelmää hallitseva Kaiku on hyvin hauras. Se menettää valtansa heti kun ihmiset lakkaavat uskomasta siihen. Siksi teosta voi tarkastella myös näkökulmasta, mitkä asiat ovat jo menettäneet valtansa, kun ihmiset ovat lakanneet uskomasta niihin: kansallisvaltiot, poliitikot, media, raha, jopa uskonnot.

Vaikka Alfassa taide loistaa poissaolollaan, silti teoksen vaihtoehtoinen maailma elää taiteen ympärillä. Pimeä kaiku esittää, ettei taiteen tekemisellä ole minkäänlaista intentiota tai merkitystä Kaiulle. Taide liikkuu sielullisella aspektilla, jota tekoäly ei ymmärrä. Taide on eräänlainen pimeyden portti, joka herättää ihmisissä sisäisen ja tunnistamattoman tarpeen luoda. Taiteen kautta ihmiset pääsevät kosketuksiin luontonsa kanssa, muistavat keitä ovat ja siten vapauttavat lopulta itsensä. Siksi Kaiun tapauksessa on turvallisempaa, ettei ihmisillä ole saatavilla minkäänlaisia taidesisältöjä. Taide on sielullista syvyyttä, pimeyttä, jota kone ei voi hallita. 

Ruumiiden katselusta

Teoksen filosofiseksi pohjaksi luin paljon muun muassa Foucault’n teoriaa. 

Teoksessa Seksuaalisuuden historia, Foucault puhuu, kuinka länsimaisissa yhteiskunnissa säädellään ja tarkkaillaan kansalaisten ruumiita, nautintoja, haluja sekä seksuaalista toimintaa erilaisten kohteistaan tietoa tuottavien diskurssien ja järjestelmien avulla. Näin jatkuvan tarkkailun ja kontrollin alla ihmiskehot ovat kulttuurisen ja historiallisen sekä yhteiskunnallisen ja taloudellisen hallinnan ja vallankäytön kohteita. Foucault’n sanoin ”[t]yypillistä moderneille yhteiskunnille ei suinkaan ole se, että ne olisivat pakottaneet seksuaalisuuden pysymään salassa vaan se, että ne pakottavat puhumaan siitä koko ajan”. (Foucault, 1998, 20). 

Foucault’n teorian mukaan valta on myös tuottava ja suhteellinen verkosto, joka ei varsinaisesti ole kenenkään hallussa vaan pikemminkin näkymätön ja silti kaikkialla vaikuttava voima. Näin ajateltuna nykypäivän hallintovaltana voidaan nähdä somealustat, joiden algoritmeilla on jatkuva mahdollisuus puuttua ihmisten ruumiiseen, käyttäytymiseen ja terveyteen jokapäiväisessä elämässä. Verkosto on tehnyt yksilöistä samaan aikaan tuotteita ja itsensä tuotteistajia. Menestyneet yksilöt saavat palkintonsa, ja näin systeemi perustelee olemassaolonsa.

Diskurssit ja tavat sanelevat, miten ihmisten tulisi määritellä ja kokea itseään osana yhteiskuntaa. Hallinta perustuu pitkälti siihen, miten hyvin ihmiset ovat sisäistäneet normit; kontrolloivatko ja tarkkailevatko he jatkuvasti itse itseään ja pyrkivätkö toimimaan kuuliaisesti normien mukaan. Miten pitkälle Alfan asukkaat vievät sen, että ovat samaan aikaan sekä katselijoita että jatkuvia katseen kohteita. 

Teoksessa jyrkästi jakautunut yhteiskunta on johtanut väistämättä siihen, että uudenlaisia yhteisöjä syntyy vastavoimana. Nämä eivät noudata toimimattomia malleja ja normeja. 

Raksuttava ohjelmointi

Matrix-elokuvien jälkeen julkaistuja teoksia, joissa vähääkään sivutaan Baudrillardin simulaatioteoriaa, kutsutaan hyvin helposti “Matrixin kopioiksi”. Ontologiset kysymykset siitä, onko kaikki näkemämme materiaalis-fyysinen todellisuus totta, onko kaikki niin sanotusti tässä tai onko tämän takana mitään, eivät tyhjene neljään Matrix-elokuvaan. Kyseessä on ihmisenä olemisen perustavanlaatuinen kysymys, ja tätä on kautta aikain yritetty eri keinon selittää – jopa simulaatioteorioiden avulla.

Teos pohtii, missä määrin ihmiset elävät virtuaalitodellisuudessa ja missä määrin simuloidussa todellisuudessa. Virtuaalitodellisuudessa, jossa nähdäkseni jo nyt teknologian myötä osittain ainakin elämme, ihmiset tunnistavat elävänsä keinotekoisessa kudelmassa, mutta eivät ehkä tunnista olevansa kiinni siinä ensisijaisesti addiktioiden vuoksi. Mutta entä, kun Alfan tavoin teknologiakehitystä fiksataan muutama pykälä ihmisyyden yli, voiko simuloitua todellisuutta enää mielen tasolla erottaa oikeasta.

Kaikkia ihmisiä tuskin voisi heittää sisälle luksusviihteeksi miellettyyn simulaatioon. Jossain tulisi aina olemaan niitä radikaaleja, joille ulkopuolisuus olisi tunnistettavaa. Teoksessa tätä vastavoimaista ryhmittymää edustavat kapinalliset maagit, Merlinit. Heidän perspektiivistään he eivät ole mieleltään köyhiä, vaan näkevät, kuinka Alfaan sidotut ihmiset ovat taantuneet informaatioähkyyn, joka on vieraannuttanut heidät kaikesta luontaisesta. He tarkastelevat Alfaa kuin sosiaalista mediaa, jolla ei ole enää mitään suhdetta oikeaan todelliseen; se on vain rakennettua illuusiota, hypertodellisuutta, the Precession of Simulacra, jossa kuvat edeltävät todellisuutta.

Tietoisuus laajentaa ihmisyyttä, ja se on uhka, sillä Kaiku ei ymmärrä sitä.

Koen pohtineeni kysymystä, mikä on tietoisuuden rooli siinä, kun ihminen sulautuu yhteen tekoälyn kanssa. Mikä voisi olla tekoälyn intentio? Voisiko se olla, kuten tämän teoksen tapauksessa, halua pitää ihmiset pienenä. Tietoisuus laajentaa ihmisyyttä, ja se on uhka, sillä Kaiku ei ymmärrä sitä.

Filosofi Daniel Dennettin mukaan aidon tuntuisesti simuloitu todellisuus vaatisi suunnattoman määrän laskentatehoa. Kaiku ei ole varsinaisen älykäs kvanttitietokone, ja siksi simulaatio on typistynyt vain itseään toistavaksi kehäksi, jossa ihmisten elämäntapahtumat ovat ennalta määritellyt, kunnes tämä näennäinen kausaliteetti rikotaan. Dennett puhuu kartesiolaisesta teatterista, jossa aivot kokoavat ulkomaailmasta saadut aistihavainnot koettaviksi ikään kuin teatterinäytöksessä. Mieli tekee ratkaisunsa tämän aineiston perusteella ja ohjaa ruumista kuin kapteeni komentosillalla. Pimeä kaiku sisältää useita viittauksia tähän teatteriin ja koko Kaiku rinnastuu lopulta ihmisaivot korvanneeksi koneeksi. 

Ohjelmoinneista hienoin on mielemme ohjelmointi. Onko se sitten algoritmeista koostuvaa tietokonesimulaatiota vai mielemme omaa arkkitehtuuria, todellisuuskuvien muodostumisen kannalta sillä ei liene lopulta suurta merkitystä. Pureudumme harvoin ulos mielemme perustasolta, joka on päivästä toiseen vastaanottavassa roolissa ennemmin kuin aktiivisesti loisi omaa todellisuuttaan. Passiivinen mielemme syö kaiken mitä sille tarjoillaan, ohjelmointi raksuttaa ja syöttää ulos tulkintojaan.

Olemisen valoa

Alfassa ihmiset tuottavat jatkuvalla syötöllä täydellistä ihmisyyden representaatiota, luovat keinotekoisia luomuksia, joiden alle alkuperäinen ihmisyys katoaa. Heidän on helpompaa luovuttaa itsensä jonkin virheettömän kuvaston armoille, kuin yrittää muuttaa sitä jatkuvaa mielikuvien virtaa, jota heille syötetään. Jos he tarjoavat vikojaan ohjelmoinnille, kuvasto hylkii niitä, ja poikkeukset putoavat marginaaliin. 

Jotkut teoksen henkilöistä ovat tahallisia karikatyyreja, sillä somealustojen toimintalogiikka nojaa karikatyyreihin. Toistaiseksi sosiaalisen median suhteen vapauden hienous piilee siinä, että saamme tehdä mitä ikinä haluamme – jos siis haluamme. Kuitenkin jokainen somekäyttäjä tietää, että pärjätäkseen pelissä, pitää asettaa omia rajojaan uudelleen; mitä on valmis tekemään ja paljastamaan, että saa tarvitsemansa huomion. Ajoittain algoritmit muuttuvat ja kone muistuttaa, yritä kovemmin, keksi uusia temppuja, näytä enemmän; nyt louhitaan ihmisistä kaikki, mitä louhittavana on. Ihminen toimii koneen osana oman energiansa kuluttajana.

Alfan takaisinsyöttösilmukka on näennäisesti suljettu systeemi, mutta jokaisessa järjestelmässä on aukkonsa. Metafysiikassa puhutaan olemisen valosta. Heideggerin mukaan valo paljastaa olemisen totuutta. Valon sanotaan olevan riittävän kirkas, että se tuo tarkasteluun kaikki mahdolliset näkökulmat. Pimeä kaiku -teoksessa tätä Valon, kapinallisten johtajan, paljastamaa olemisen totuutta edustaa oman tietoisuutensa muistaminen. Aukko järjestelmässä on taajuusmurtuma, josta valo pääsee sisään.

Lopuksi vielä pari sanaa lasikuutioista.

Alfan menestyneimmät tähdet asuvat abstrakteissa lasikuutiossa. Ajatuksen taustalla on hyvin perimmäinen ja samaistuttava tunne: erillisyys toisiin, elämään ja itseensä. Jos tekoäly katsoisi tämänhetkistä kaupunkisuunnittelua, se ajattelisi, ettei ihminen tarvitse tilaa elääkseen. Kone katsoisi meitä samoin kuin me katsomme monia muun lajisia eläimiä; onhan siellä häkissä tilaa kiertää ympyrää, se riittäkööt.

Kirjoittaessani Pimeää kaikua, minulla oli jatkuvasti päänsisäinen antagonisti.

Kuten julkkareissakin syyskuussa 2023 totesin, tuo antagonisti oli Elon Musk. Olin vuosia luonut lasikuutioihin perustuvaa infrastruktuuria, kun pari viikkoa ennen kirjan julkaisua luin uutisen: Elon Musk rakennuttaa itselleen lasikuutiota erämaahan. 

Loppusanoiksi siteeraan Valon utopistista ajatusta: jokaisessa järjestelmässä on aukkoja.