PIMEÄ KAIKU – ensimmäinen lause

Annoin haastattelun (9.12.2024) Kodin Kuvalehden kulttuuripalstalle ensimmäinen lause -nimiseen osiooon. Koska lopullinen juttu oli melko lyhyt, avaan tässä blogitekstissä vuoropuheluna vastaukseni kaikkiin toimittajan esittämiin kysymyksiin. Vastaukset avaavat hyvällä tavalla ajatuksiani Pimeä kaiku -teoksen takaa.

Toimittaja: Kerrotko ekana kirjastasi. Jos sun pitäisi kuvailla tosi lyhyesti, millaisen kirjan kirjoitit, mitä kertoisit? Kuka siitä saattaisi ehkä esimerkiksi innostua?

Minä: Teoksessa tarkastelin katsomista ja katseen kohteena olemista, mitä näemme ja mikä jää pimentoon. Teknologisessa yhteiskunnassa vain näkyvyydellä on merkitystä. Kirjallisuus ja muut taiteenlajit ovat kuolleet ja elonkehä käy dystopian ja utopian rajankäyntiä, pimeys ja valo etsivät tasapainoa.

Innostuneimmat lukijat ovat nauttineet teoksen ajankuvauksesta ja huumorista. Teos sopiikin esimerkiksi niille, jotka pohtivat somen ilmiöitä ja tekoälyn kehitystä. Taisin joskus kuvailla, että teos on synkkä ja rietas peto.

Toimittaja: Sitten ensimmäinen lause, eli ”Myrskyn sidekalvoilla oli verenpurkaumia.” Millaiseen tilanteeseen tai hetkeen se johdattaa?

Minä: Lause johdattaa suoraan teoksen pääteemaan, silmiin ja katsomiseen. Tuijotamme ruutujamme niin rajulla voimalla, että silmämme alkavat punertaa. Muu todellisuus hämärtyy ympärillä.

Toimittaja: Miksi juuri tämä lause aloittaa kirjan? Miksi se on mielestäsi hyvä? Oliko vaihtoehtona ensin joku muu lause, mikä? Millainen on hyvä aloituslause ylipäänsä?

Minä: Kirjoitin alun melko myöhäisessä vaiheessa prosessia. Ensimmäiset kolme lausetta asettavat lukijan eteen teoksen sisäisen ristiriidan: viihtymisen vuoksi tuijotamme sisältöjä, vaikka tylsistyisimme niiden äärellä. Vaikka sekä fyysisesti että psyykkisesti hylkisimme toimintaamme, teemme niin silti, koska olemme koukussa.

Toimittaja: Kerrotko vähän sun kirjoitusprosessista? Kuinka kauan kirjoitit kirjaasi ja millaisissa pätkissä? Millaista kirjoittaminen esimerkiksi oli? Missä kirjoitit mieluiten – kuvailetko paikkaa?

Minä: Kirjoitin teosta epäsäännöllisesti muiden töiden ohessa kuuden vuoden ajan. Kirjoitusprosessi oli ajoittain haastava, koska teoksen sisäinen maailma on hyvin rajoittunut. Se loi tiukkoja raameja esimerkiksi kieleen ja muotoon. Lopulta löysin melko viihteellisen ja aristoteelisen muodon, joka tuki sisältöä mahdollisimman hyvin.

Kirjoitin kirjaa pääosin kotona sängynpäätyyn nojaten, mutta teoksessa on myös kohtauksia, jotka kirjoitin matkustaessani Kuubassa vuonna 2017.

Toimittaja: Miltä tuntui se hetki, kun lähetit käsikirjoituksen viimeisen version kustannustoimittajalle? Mitä teit heti sen jälkeen, miten arki jatkui? Siis leivoitko kakun, lähditkö kauppaan, menitkö päikkäreille?

Minä: Käsikirjoituksen loppusuora oli melkolainen myrsky sekin. Prosessiin kuului viime hetken kiire ja lukuisia valvottuja öitä. Taittoversio oli levällään asuntoni lattialla ja seuraavana päivänä oli mentävä toiseen kaupunkiin ripustamaan taidenäyttelyä. Arki jatkui taiteen parissa melko väsyneenä.

Toimittaja: Miksi kirjoitit kirjan, miksi sen kirjoittaminen tuntui tärkeältä?

Minä: Prosessin aikana kysyin itseltäni useasti, miksi kirjoitan juuri tätä teosta. Tuntui siltä, että teos oli vain kirjoitettava, ja juuri minun oli se tehtävä. Jollain maagisella tavalla teos puski itsensä tähän maailmaan, halusin sitä tai en. En ehkä täysin ymmärrä vieläkään miksi, mutta niin kai taide yllättää tekijänsä, kun prosessille antautuu.